Pari minuuttia ennen lähtöä keksin vielä punnita matkalaukun. En ollut ihan varma Icelandairin matkatavaran painorajasta ja säikähdin huolella, kun paino oli noin 21,5 kg luokkaa epätarkalla vaa'allani mitattuna. Laukku auki, epätoivoista ahdistumista, että mitä painavaa, mutta pientä voisin siirtää käsimatkatavaroihin (nesteet kun ei käy) ja voisiko jostain vielä luopua. Kentällä selvisi, että laukun paino oli tasan 20 kg ja rajakin olisi ollut 23 kg. Täytyy tosin tehdä joitain muutoksia laukun kokoonpanoon bussimatkaa Boston - Washington DC varten, sillä bussilafkan painoraja on kai noin 22 kg (kuka noista jenkkiyksiköistä ottaa selvää) ja sallivat ehdottomasti vain yhden käsimatkatavaran, eli pitää vielä sulloa toinen pieni kassi laukkuun sisään. Lentoyhtiön, jolla lennän DC - Lexington -matkan, rajoituksista ei kanssa ole mitään tietoa vielä.
Mietin hetken ennen lentojen varaamista, että onkohan Icelandairista mihinkään, kun se on kuitenkin melkein halpalentoyhtiö. Tähän mennessä (kirjoitan tätä lentokoneessa, noin 2/3 matkasta Reykjavik - Boston takana) odotukset ovat kuitenkin ylittyneet täysin. Tosin sillä on ehkä vähemmän tekemistä itse Icelandairin kanssa, kuin sen kanssa, että Islanti ja Grönlanti ovat aivan mielettömän, eeppisen, järjettömän sikasupermageita (tm) mestoja katsella lentokoneen ikkunasta!
Jo ennenkuin näin Islannista vilaustakaan, olin vakuuttunut, että se ei voi olla huono paikka, koska kaikki islantilaiset miehet, joita tuli vastaan, olivat komeita. Unohtakaa ne ninjat ja piraatit, tästä eteenpäin mä oon viikinkien puolella! Kun sitten sain Islannin näkyviin tulivuorineen, kuunpintaa muistuttavine laavakivikenttineen ja jäätikköineen, niin päätin Islannin lempinimen täst'edes olevan "the land of epic awesomeness" eikä mikään tylsä "the land of fire and ice". Olin jo etukäteen miettinyt, että paluumatkalla sitten ensi vuonna voisi viipyä matkalla jokusen päivän Islannissa, mutta nyt olen siitä jokseenkin 100% varma, että niin teen.
Lentokoneesta huonolla pokkarilla räpsityt kuvat eivät lainkaan tee oikeutta oikeille näkymille, mutta olkaa hyvä.
Kyllä, kyllä! Tulen!
Islannista muuten kerrottiin Icelandairin lehdessä näin:
Selvästi suunnattu amerikkalaisille matkustajille, aika harvalla Eurooppalaisella taitaa olla mitään käsitystä siitä, minkä kokoinen joku hemmetin Kentucky on.
Islannin hyvää vaikutelmaa hieman pääsi hämärtämään lentokentän muutoin modernista vessasta löydetty viikinkien aikainen hanasysteemi. Mikä siinä hanojen ja suihkujen tekemisessä on niin vaikeaa, ettei sitä kovin monessa paikassa maailmalla osata hyvin, häh?
Pääsin Keflavikin lentokentällä niiden onnekkaiden, satunnaisesti valittujen (?) joukkoon, jotka saivat osallistua spesiaaliturvatarkastukseen lentojen välillä. Se tarkoitti sitä, että minut johdatettiin sivuhuoneeseen, missä käsimatkatavarani tutkittiin hyvin tarkasti, ja vartalo tarkistettiin sillä turvatarkastuksista muutenkin tutulla menetelmällä. Lisäksi kengät tutkittiin pohjallisten alusia myöten. Lisäksi meidät valitut pidettiin ennen jatkolentoa eristyksissä toisessa sivuhuoneessa, missä oli tarjolla ilmaisia virvokkeita ja leivoksia. En valita, Icelandair kun ei tarjoa halpalentoyhtiönä lennoillaan muuta ilmaiseksi, kuin alkoholittomat juomat. Alkoikin olla jo vähän nälkä, kun olin ajatellut ostaa ruokaa vasta toisella lennolla. Meidät myös johdatettiin letkassa lähtöportille ennen varsinaista boardingia ja päästiin ensimmäisinä sisään koneeseen. Jonka nimi muuten oli Eyjafjallajökull :P Icelandairin kaikki koneet on nimetty Islannin tulivuorten mukaan.
Minua muuten luultiin jatkuvasti Keflavikin kentällä, ja nyt koneessakin joidenkin toimesta, islantilaiseksi. Lienee tämä tukka ja passini, jonka kuorista ei voi päätellä, minkä maan passi niiden sisällä asuu.
Tilasin toisella lennolla ruuaksi pastasalaatin, joka osoittautui noin 10 kertaa maukkaammaksi, kuin keskiverto lentokoneateria. Alunperin istuin koneessa erään mukavan ruotsalaisen lapsiperheen vieressä (jonka mies oli myös ollut spesiaalitarkistuksessa), mutta suostuin vaihtamaan paikkaa toiselle puolelle konetta, että heillä olisi enemmän tilaa. Päädyin istumaan huonostikäyttäytyvän ja englantia ymmärtämättömän ukrainalaispariskunnan viereen. Heillä oli myös ikävä tapa istua hyvin, hyvin leveästi. Niin, että jatkuvasti joku raaja oli minun reviirini puolella. Mutta onni kääntyi, sillä tajusin, että tältä puoleltä näen Grönlannin paremmin, kun lennetään sen yli. Jos ei olisi pilvistä, mitä koko matkan oli - aina Grönlannin rannoille saakka, jolloin yhtäkkiä taivas selkeni. Ja sitten olinkin aivan pähkinöinä. En nyt kykene keksimään mitään tarpeeksi osuvaa hehkutusta. Vuoria! Jäätikköjä! Jäävuoria! Taas pari huonoa kuvaa:
Näettekö tekin tuon jääkarhun ja valaan tuolla? Jääkarhu on tuo valkoinen täplä valkoisella, ihan selkee! No, näen ne ainakin sieluni silmin oikein hyvin. Jotkut myös tosiaan asuvatkin tuolla jäävuorten keskellä.
Tästä lennettiin. Olikohan tuo ylempi asutus Narsarsuaqn kylän osa?
Loppumatka Bostoniin sujui varsin yllätyksettömästi. Rajamuodollisuudet kestivät jenkkiläiseen tyyliin aikansa ja otin taksin hostellille, koska junassa matkalaukun raahaaminen ei kiinnostanut siinä väsymystilassa. Maksoin taksista muuten enemmän, kuin koko bussimatkasta Boston - Washington DC ja melkein yhtä paljon kuin koko hostelliyöstä. Olipa hyvä diili...
Nyt hostellin aamupalalle, minkä jälkeen ehdin ehkä katsella tunnin ympärilleni Bostonissa ennen bussiin siirtymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti