Japanin matkablogi (edit: lisätty tämän blogin alkuun, niin ovat kaikki samassa paikassa jatkossa) oli lopulta ei-niin-yllättäen hieman hiljaisenpuoleinen valtavan koulutyömäärän ja yleisen aikaansaamattomuuden takia. En lupaa, että tästä tulee paljon aktiivisempi, mutta jos silloin tällöin saisi joitain huomioita ja mahdollisia kulttuurishokkeja selostettua. Tai vaikka edes muutamia valokuvia matkan varrelta.
Joo. En minäkään ikinä kuvitellut lähteväni Jenkkeihin vaihtariksi. Ajattelin, että jos jonnekin ulkomaille lähden vaihtoon tai pidemmäksi aikaa, se EI olisi ainakaan Eurooppaan (paria poikkeusta lukuunottamatta) tai Yhdysvaltoihin. Ja kuinkas sitten kävikään; 8 päivän päästä lento Atlantin yli, perillä odottaa vaihtovuosi University of Kentuckyssa, Lexingtonissa.
Koko vaihtovuosi puski hillittömällä aikataululla päälle ja ikäänkuin vain pakotti hyppäämään kelkkaan. Aineenopeopiskelijoiden sähköpostilistalle tuli maaliskuun lopulla viesti, jotta opeopiskelijalle olisi vaihtopaikka tarjolla, hyvin nopealla aikataululla (normaalisti seuraavan lukuvuoden paikkoja haetaan loka-marraskuussa). Olisin varmaan vielä vuosi aikaisemmin skipannut mahdollisuuden opiskella Yhdysvalloissa, mutta viime kesän japanin kurssin jenkkikaverit saivat minut vakuuttuneeksi, että sielläkin päin maailmaa on ihan hyviä tyyppejä ja voi elää menettämättä järkeään. Ainakin sivistyneissä kaupungeissa ja Ivy League -yliopistokampuksilla. Mikä sopivasti ei koske laisinkaan Kentuckya aka junttilaa. Ei mulla mitään ennakkoluuloja...
No jokatapauksessa... Huomasin, että vaikka on pienen ikänsä kuluttanut jenkkiviihdettä, seuraa uutisia, on kerran käynyt Jenkkilässä ja luulee olevansa tosi sivistynyt (ja jokaisen intellektuellin eurooppalaisen tavoin hieman ennakkoluuloinen Yhdysvaltoja kohtaan), ei välttämättä oikeastaan tiedä juuri mitään jenkkikulttuurista. Jotkin siellä itsestäänselvät tavat ja asiat eivät tule missään esille, ennenkuin niihin vahingossa törmää juteltuaan paikallisten kanssa. Ai mikä colorguard? Memorial day?
Toinen itsestäänselvähkö syy lähteä on tietysti se, että vihdoin oppisin kunnolla sitä Enklantia. Viime kesästä lähtien olen yhä enenevässä määrin haaveillut jatko-opinnoista ulkomailla ja myös esim. mahdollisuudesta lähteä Japaniin englantia opettamaan (jos muita töitä tai mahdollisuuksia ei sieltä aukene). Samalla tulee tsekattua, pystynkö sopeutumaan Jenkkilään niin, että siellä olisi mahdollista jatko-opiskella, mikäli hyvä koulu tulee vastaan ja toisaalta saan paikallisia kontakteja, joista on apua hakuprosessin aikana, mikäli päätän jonnekin hakea.
Lähdön lähestyessä vuorohetkittäin on suunnattoman riemukas ja tavattoman ahdistunut olo. Riemukkuutta lisää yleinen matkakuume, kaiken uuden innokas odottaminen ja se, että siellä päin maailmaa on tuttuja, joita muuten olisi hankala tavata. Ahdistusta lisää säätäminen. Aivan järjetön määrä hommaa viisumin hankkimisessa, yliopistoon kirjautumisessa, asunnon järjestelyssä ja ihan kaikessa. S-T <3 byrokratia. Omassa tapauksessani kaikki säätö tapahtuu vielä noin puoli vuotta tiiviimmällä aikataululla (mikä aiheuttaa lisää säätöä), kuin normaalisti vaihtoon lähtiessä. Toinen ahdistuksen aihe ovat nuo jo mainitut ennakkoluulot. Vaikka kuinka yritän lähteä avoimin mielin matkaan, tekee välillä mieli hakata päätä näppäimistöön, kun vaikka tsekkaan päivän uutiset Lexingtonin paikallislehdestä ja erehdyn lukemaan keskustelupalstaa tai ihan vain kuullessani jossain harvinaisen junttimaista Etelä-Yhdysvaltojen murretta.
No, pahin säätö alkaa olla ohi tämänaamuisen viisumihaastattelun jälkeen ja tänään ja huomenna on ohjelmassa viimeiset työpäivät ratikan ohjaamossa ennen lähtöä. Sitten on viikko aikaa relata (lue: hermoilla ja pakata) ja mm. viettää läSKiäisiäni, joihin houkuttelen ihmisiä näin ammattitaitoisesti photoshopatulla kuvalla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti