K Week ja yksinäinen vanhus

Ja niin saapui K Week. Eli yliopiston orientoitumisviikko/uusien opiskelijoiden initiaatioriittiviikko/"pidä hauskaa ja juhli kuin pieni eläin ennen kurssien alkua" -viikko.

 Viikko alkaa sillä, että freshmanit, eli ensimmäisen vuoden opiskelijat, muuttavat virallisesti kampukselle. Ne, jotka siis asuvat kampuksella, eli käsittääkseni suurin osa ensimmäisten vuosikurssien opiskelijoista. Muuttoa varten on oma tapahtumansa, missä vapaaehtoiset auttavat tavaroiden autoista purkamisessa ja sisään roudaamisessa yliopiston orkesterin soittaessa taustalla. Ihan järkevä järjestely, sillä muutaman tunnin aikana muuttajia on ihan käsittämätön määrä. Lähialueen tiet olivat ihan tukossa. Tässä Kirwan Toweriin (ks. edellinen postaus) muuttavia uusia opiskelijoita.

Kentuckyn yliopiston (ja koko Kentuckyn ja kaikkien sen urheilujoukkueiden) virallinen väri on sininen. Sinistä kaikkialla. Hyvin, hyvin suuri osa pukeutuu ainakin näin avajaisviikolla siniseen. Alla yliopiston kirjakauppa. Siellä myydään enemmän sinistä krääsää kuin itse kirjoja. Tästä kohdasta aina tuonne perälle asti (sekä vasemmalle ja oikealle ulos kuvasta) ei ole mitään muuta, kuin sinistä tavaraa. No ehkä ihan vähän jotain muitakin värejä - mutta varmasti UK/wildcats/tjsp. tekstillä tai logolla. Kai munkin on jossain vaiheessa jotain heimotavaraa ostettava.

... Jos en satu saamaan sitä tavaraa ilmaiseksi sitä ennen jostain. K-Week pitää reilun viikon aikana sisällään erilaisia tapahtumia aamusta iltaan ja hyvin suuressa osassa kantava teema on "ilmaista tavaraa!"

Niiku esim. "Tule tutustumaan Christian Student Fellowshipin toimintaan ja saat ilmaista ruokaa". Tai "Esitelmä seksuaaliterveydestä college-opiskelijoille - ja ilmainen t-paita!"

Tässä lähiseudun yritykset ja kauppiaat esittäytyvät opiskelijoille (kuvaa klikkaamalla suurempi versio, kuten monissa muissakin kuvissa muuten blogissani):

Itse an jaksanut paikalle pahimpaan ruuhkaan heti tämän torin auettua, mutta jono oli silti noin pitkä (tai ei itseasiassa mahtunut kuvaan). Saaliksi tuli mm. ilmainen lounas erilaisten maistiaisten johdosta, ilmaisia (sinisiä) kyniä ja (sinisiä) vihkoja, kaksi kampaa, (sininen) kynsiviila, rusketusvoide, (sininen) frisbee, (sininen) kauppakassi, kaksi (sinistä) neopreenistä cup holderia ja noin 5 cm nippu alennuskuponkeja eri liikkeisiin. Kaiken tämän rojun lisäksi sain kyllä ihan hyödyllisiäkin esitteitä, kuten paikallisten aika vähäisten bussilinjojen karttoja ja aikatauluja. Ja vähän vähemmän hyödyllisiä esitteitä, kuten "The college girl's guide to real protection in a hooked-up world". Sen sanoma on kutakuinkin: "Älkää nyt hemmetissä harrastako seksiä ennen avioliittoa!" Siinä on niin hyviä pätkiä, että pitää ehkä myöhemmin ottaa kuvia ja tehdä niistä oma postaus.

Kovin montaa ateriaa en ole täällä olon aikana joutunut itse ostamaan. Ensimmäisinä päivinä joku aina tarjosi kun käytiin syömässä. K-Viikon alettua joka paikassa on ilmaista ruokaa. Se saattaa tarkoittaa sitä, että käyn "tutustumassa" jonkin kristillisen järjestön toimintaan, mutta who cares? Ei nämä paikallisetkaan tunnu välittävän, vaikka olisivatkin maallisemmasta päästä opiskelijoita. Joskus se voi olla Starbucksin ilmainen jääkahvi ja pala kakkua. Ja joskus kirjaston kiertokäynnin yhteydessä tarjottuja välipaloja. Täällä on huomattu, että kun jaetaan köyhille opiskelijoille jotain ilmaista, heidät on jostain syystä paljon helpompi saada osallistumaan tapahtumiin.

 Uusille opiskelijoille on lisäksi paljon initiaatio-ohjelmaa. Sinne saavat osallistua myös yliopistoa vaihtaneet opiskelijat (UK:ssa ensimmäistä vuotta) ja me vaihto-oppilaat. Uudet ja "uudet" opiskelijat jaetaan noin 10-20 hengen K Teameihin, joiden kanssa näihin ohjelmiin olisi tarkoitus osallistua. Kaikki alkoi suurella urheilukentällä, missä noin 350 K Crew leaderiä odotti uusia opiskelijoita:

Pikaisella laskusuorituksella ja oletetulla vähän vajaan 15 hengen keskiryhmäkoolla paikalle saapui siis noin 5000 opiskelijaa "tutustumaan toisiinsa". Ohjelma sinänsä oli ihan hauskaa, erilaisia leikkejä ja pelejä, ensin K Teamin, ja illan edetessä kaikkien kentällä olijoiden, kanssa. Leikit usein menivät niin, että piti etsiä vaikka mahdollisimman monta samassa kuussa syntynyttä ihmistä koko kentältä läjään tai joku, jolla on mahdollisimman samanlaiset kengät ja sitten piti suorittaa jokin tehtävä yhdessä.

Alkuperäinen K Teamini sattui olemaan hieman flegmaattinen, kukaan ei oikein tuntunut innostuvan mistään. K Crew leader oli myös vasta toisen vuoden opiskelija ja vähän avuton kannustamaan ihmisiä tutustumaan. Eikä itsekään vaikuttanut kovin innokkaalta. Lisäksi kaikki, joita illan aikana tapasin, olivat hieman vaivaannuttavia minun kannaltani. Useimmiten 5-10 vuotta nuorempia ja hieman eri planeetalta. Urheilijoita, fraternity/sorority -tyyppejä... ja sellaisia, jotka muutenvaan vieroksuivat minua koska olin vaihto-oppilas ja vanhempi.

Ei siis ollut kovin suuri menestys minun osaltani, ja päätinkin skipata loput tapahtumat, missä olisi ollut tarkoitus kokoontua K Teamin kanssa.

Tämä taas johti jonkinlaiseen yksinäisyyden tunteen puuskaan viikonlopun aikana. En tietysti ollut järjestänyt muuta ohjelmaa viikonlopulle, vaikka useampiakin ehdotuksia oli heitetty ilmaan School of Educationin mukavien ihmisten toimesta. Kaikissa tapahtumissa viikonloppuna pyöri lähinnä näitä nuorempia opiskelijoita, huonekaverini ei ollut vielä saapunut, enkä tuntenut oikein ketään asuntolastakaan vielä (ja lähinnä siellä asui tässä vaiheessa niitä nuorempia).

Jos joku erehtyi jossain tapahtumassa puhumaan minulle, aloittaen kahdella tyypillisellä kysymyksellä: Mistä olet kotoisin (S-T: "Moi, oon Suomesta, mistäs sä?") ja minkä vuoden opiskelija olet (S-T: "Oon tavallaan niinku vaihtojatko-opiskelija..."), niin lähes 100% varma reaktio oli hämmennys. Ai toi ei ookaan amerikkalainen. Öm, se puhuu hassusti. Apua, oot vanha! Ja tämän hämmennyksen läpikäytyään ekan tai tokan vuoden opiskelija todennäköisesti kääntyi äkkiä kavereidensa puoleen jatkamaan jotain muuta keskustelua tai liukeni vähin äänin paikalta. Hienoa :D Sehän auttoikin hirveästi ulapalla olevan ulkkariopiskelijan yksinäisyyteen ja vierauden tunteeseen...

Muista vaihtareista ja ulkkariopiskelijoista noin puolet on kiinalaisia, 25% intialaisia ja lopuista suuri osa muista Aasian maista. Tykkäävät hengata keskenään ja puhua kiinaa/hindiä/koreaa/...

Täydelliseen epätoivoon vaipumisen esti se, että olin onneksi tutustunut joihinkin mukaviin tyyppeihin ennen viikonloppua ja näkisin heitä varmasti uudestaan, sekä se, että asuntolassa oli pari kiinnostavaa tyyppiä, joiden kanssa en vain ollut ehtinyt vielä puhua enempää. Lisäksi odotin kämppistäni saapuvaksi ja odotan edelleen innolla kurssien alkamista - siellä tapaan muita vanhusopiskelijoita vihdoin.

Nyt maanantain tultua elämä vaikuttaa taas valoisammalta ja vähemmän yksinäiseltä. Taidankin lähteä tästä paikallisen kauppakeskuksen ilmaisella bussikyydillä vähän hakemaan ilmaista tavaraa ja ruokaa! (Ja samalla ostamaan ko. kauppakeskuksesta loput tavarat, mitä vailla vielä olen... Kuinka näppärä temppu kauppakeskukselta..)

Aivot sulaaaaaaa....

... Ja tavarat leimahtelevat spontaanisti liekkeihin auringossa. Täällä on kuuma. Kuulin juuri, että Suomessa alkaa vaikuttaa syksyltä. Oispa täälläkin jo.

Aivot ehkä myös sulavat, koska koko ajan saan niin paljon ärsykkeitä kaikkialta. Niin paljon nähtävää, kuultavaa, haistettavaa ja maistettavaa. Uusia fiiliksiä ja havaintoja jatkuvasti. Blogin kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta, kun en oikein tahdo saada ajatuksia järjestykseen. Ja se, mitä saan kirjoitettua (kuten edellinen postaus) on jotain aivoradiota, missä ei ole päätä eikä häntää.

Koittakaa kestää, ehkä joskus tulevaisuudessa saan ajatuksia sen verran kasaan, että  on jotain järkevääkin sanottavaa siitä, miten asiat täällä ovat. Sillävälin jatkanen aivoradiota päivittäisistä askareistani ja fiiliksistäni.


Niitä järkevämpiä juttuja odotellessa, jaan vaikka tällaisen linkin, mistä voi bongata Kentuckyn (KY) ja kauhistella sitä, mikä minua odottaa paikallisissa kouluissa...

Elämän aloittelua Lexingtonissa

Keskiviikkona 17.8. piti siirtyä Lexingtoniin. Ari ystävällisesti vei minut lentokentälle ja matkalla sain taas kerran huomata, että kaikki on isompaa ja mahtavampaa Ameriikan ihmemaassa - ruuhkia myöten. No tuohon suuntaan (Baltimoren kentälle) ei ruuhka ollut onneksi niin paha, kuin vastakkaiseen ja oltiin varattu hyvin aikaa, joten kentälle saapuessani lentoon oli vielä 2,5h aikaa.

Amerikkalaiset halpa- eli normaalilentoyhtiöt, kuten United Airways, jolla matkustin, veloittavat kaikesta. Olin jo etukäteen netissä check-inin yhteydessä maksanut ruumaan menevästä matkalaukusta aiheutuvan $25 maksun ja näytin vain laitteelle valmiiksi tulostetun lipun viivakoodia, heitin laukun hihnalle ja ilmeisen puhekyvytön virkailija lätkäisi siihen tarrat ja that's it. Turvatarkastuksenkin jälkeen aikaa jäi vielä 2h.

Lentomatka vaihtoineen (Charlotte, Pohjois-Carolina) sujui yllätyksettömästi. Ensimmäistä laskua ennen ilma tosin oli hieman kuoppaista ja lentoemon kuulutus kuului kutakuinkin: "Ladies and gentlemen, we are now OOOPS! Ehehe..." kun kohdalle sattui vähän isompi jysäys :D

Ilma oli kivan pilvetön ja pääsin lentokoneesta käsin havainnoimaan, että Kentucky todella on nimensä veroinen "Bluegrass state" - ruohokenttiä joka puolella. Ja niitä hevosia. Paljon hevosia. Hevosia joka puolella. Ensimmäinen vaikutelma lentokentällä kuitenkin oli pöpökammo:

Jotenkin kuvittelin, että jotain tällaista olisi vain Japanissa (enkä ole sielläkään nähnyt). Napista painamalla siis pytyn reunuksen muovi kiertyy uuteen pöpöttömään kohtaan.

Kentällä minua oli vastassa tohtori Sharon Brennan. Ihana, ihana, ihana leidi! Aivan ihastuttava nainen. Hän on yksi niistä ihmisistä Kasvatustieteen laitoksella (tai siis.. täällä School of Education), joiden kanssa tulen eniten olemaan tekemisissä vuoden aikana ja minulle nimetty opinto-ohjaaja. Hän ja miehensä Jim, veivät minut ensin kirjautumaan asuntolaani, tarkistamaan mitä tarvitsen huoneeseeni ja sitten syömään kirjakauppaan. Siis, heidän suosikkikirjakauppansa yhteydessä sijaitsevaan ravintolaan.

Ruoka oli loistavaa ja minulle myös ilmaista. Keskustellessa kävi ilmi mm. että he olivat asuneet joskus pari vuotta Ruotsissa ja käyneet monesti Suomessakin. Ja matkustelleet muutenkin paljon. Vaikuttivat paljon sivistyneemmiltä, mitä ennakkoon minua peloteltiin Lexingtonilaisista :P

Matkalla liikennevaloissa Jim osoitti alla näkyvää tarraa ja kommentoi, että hyvin sanottu. Kysyin sitten, että onko teekutsuilijoilla täällä paljon kannattajia ja vastaus kuului, että Lexingtonissa ei niin paljon, mutta Kentuckyssa valitettavasti on suhteellisen paljon. No oikeastaan tiesin sen jo jotenkin, koska luin, että Kentuckyn senaattoriksi oli edellisissä vaaleissa valittu valtakunnassa ensimmäistä kertaa teekutsulainen.

Dr. Brennan oli pienestä vastustelustani huolimatta sitä mieltä, että koska olen täällä vain niin vähän aikaa, ei ole mitään järkeä itse ostaa huoneeseen tarvittavia juttuja ja ruokailun jälkeen he kuskasivat minut kotiinsa odottamaan, kun he etsisivät minulle lakanat, peiton, tyynyjä, pyyhkeen ja lukuvalon. Heidän "humble abode"nsa ("matala maja") ei mielestäni ollut ihan niin humble ja epäjärjestyksessä, kun he pahoittelivat astuessani sisään. Talo oli valtava (ainakin näin Suomalaisella mittapuulla) ja kaikki tiptop.

Juotavaa tarjottaessa pyysin vettä. Sain kupillisen vettä jäillä ja sitruunan viipaleella - hienosta Arabian kupista! Sanoivat, että toivottavasti siitä tulee kotoisampi olo :)

Tekstiilit tulivat kyllä tarpeeseen, sillä huoneen saadessani se näytti tältä:

Siellä ei siis ollut mitään muuta kuin huonekalut ja patja. WC:ssä oli yksi rulla paperia valmiiksi, jatkossa nekin pitää tuoda itse. Tai siis sopia, kuka meistä neljästä (minä, kämppis ja viereisen kämpän kaksikko, joiden kanssa WC ja suihku jaetaan) tuo paperin. Tässä vielä minun puoliskoni huoneesta toisesta suunnasta. Työpöydän tuolilla jo lainatekstiilini. Toisella laidalla huonetta kämppiksen vastaava setti, mutta tiivistettynä metriä lyhyempään tilaan.

Tässä vaiheessa kämppiksestäni ei ollut mitään tietoa. Ainoastaan ovessa luki hänen etunimensä "Brittany", mistä päättelin nokkelasti, että hyvin todennäköisesti kämppikseni on paikallinen, eikä toinen vaihtari. Tavallaan ihan kiva, niin tutustuu paikallisiinkin. Mutta toisaalta taas toisesta yhtä ulapalla olevasta vaihtaristakin voisi olla jotain iloa henkisenä tukena.

Keskiviikkona sammuin noin minuutissa sen jälkeen kun vain sain lakanat sänkyyn. Torstaiksi Dr. Brennan oli pyytänyt erään jatko-opiskelijan, Kathrynin, minua vastaan asuntolaan, näyttämään minulle kampusta ja viemään ulkomaalaisten opiskelijoiden check-in -tilaisuuteen, johon minun olisi ollut yksin vaikea löytää. Kathryn valikoitui oppaakseni kuulemma sen perusteella, että "te vaikutatte siltä, että viihtyisitte hyvin yhdessä". Viihdyttiin :)

Kathryn kierrätti minua oikeastaan koko päivän ympäri kampusta, käytiin syömässä ja kahvilla ja jossain välissä siinä ulkkareiden tilaisuudessakin, mistä en kyllä saanut juuri mitään irti verrattuna päivän muuhun ohjelmaan. Lisäksi tapasin lisää porukkaa School of Educationissa. Kaikki vaikuttivat oikein mukavilta ja fiksuilta - luulen, että viihdyn laitoksellani oikein hyvin. Vaikuttivat myös aidon innostuneilta saadessaan suomalaisen opiskelijan. Kathrynkin on muuten käynyt Suomessa (eli Helsingissä) matkalla joskus. Laitoksella on paljon kansainvälisiä tyyppejä, jotka ovat matkustelleet paljon ja asuneet pitkiäkin aikoja kuka missäkin päin maailmaa.

Kampus on varsin viihtyisä, vihreä ja kivoja rakennuksia. Kaikki on kävelyetäisyydellä ja asuntolani on sijoittunut oikein mukavasti keskelle kaikkea. Ihan vieressä on urheiluhalli kuntosaleineen ja kiipeilyseinineen ja toisella puolella vieressä on kirjasto, ruokala ja starbucks. Kolmannessa suunnassa toinen ruokala ja pieni kauppa. Seuraavat kuvat otettu perjantaina, kun minulla ei aamupäivällä ollut mitään ohjelmaa.

Memorial Hall:

Aamupalaksi heinäsirkkaa nauttiva isohko hämis. Mittakaavaa antaakseni, hämis oli noin 20 sentin kolikon kokoinen. Siis tuo vartalo, ilman jalkoja...

Kansainvälisten asioiden toimiston rakennuksen ulkopuolelle on ripustettu kaikkien niiden maiden liput, joista UK:ssa sillä hetkellä on opiskelijoita. Lippurivi jatkuu rakennuksen ympäri, mutta sattuneesta syystä esittelen tämän puolen taloa.

Asuntolani lähellä oleva kirjasto (minkä alakerrassa on se ruokala ja Starbucks).

Lähes kaikki tapaamani ihmiset (ekan vuoden opiskelijoita lukuunottamatta) ovat sitä mieltä, että tuo kirjasto on jotain aivan käsittämättömän hienoa. Se onkin aika uusi ja arkkitehtuuriltaan jännä, erityisesti sisältä. Siellä on paljon mukavannäköisiä soppia, minne opiskelija voi hautautua lukemaan tai vaikka nukkumaan... Suurin osa muistaa vielä mainita, että "it's second only to Harvard's in the nation!" Niin ylpeänä tuo aina sanotaan, etten ole kehdannut keneltäkään vielä kysyä, että missä kategoriassa se varsinaisesti on maan toiseksi hienoin; koossa, kirjojen määrässä vai ehkä jossain muussa?

Niin anteliaasti kaikki ovat halunneet tarjota minulle ruokaa, että ensimmäisen ruokaostokseni täällä tein vasta kolmannen päivän aamuna ko. kirjaston ruokalassa. Munaa, pekonia ja tee. $2.5. Täällä kampuksella muuten syödään joka paikassa ja kaikki, siis ihan kaikki, kertakäyttöastioista :(

Asuntolani on parhaasta päästä, ellei paras, kampuksella olevista kämpistä. Huonoimmasta päästä taas ovat nämä kaksi tornia, Blanding ja Kirwan Towerit, jotka sijaitsevat omani takana. Niissä taitaa olla 23 kerrosta ja hissit ovat kuulemma säännöllisesti jumissa. Huoneetkin ovat pienempiä ja talot vanhempia kuin meillä päin Smith Hallissa. Kotiin on kuitenkin helppo löytää melkein mistä päin kampusta vaan, kun spottaa nuo tornit ja suunnistaa niitä kohti.

Ja tässä se Smith Hall, eli meikäläisen dormi. Huoneeni on kolmannessa kerroksessa ja ikkuna juuri ja juuri pilkottaa kuvan oikeassa laidassa.

Kasvatustieteen laitoksen talo, eli toinen kotini kampuksella: Taylor Education Building. Entinen koulu.

Olutristeily ja Bethesda

Nähtävyyksien jälkeen oli ohjelmassa päivän odotetuin ohjelma - olutristeily! DC:ssä on joku Beer Week ja sen alun kunniaksi järjestetään Beer Cruise. 85 dollarin suhteellisen kalliiseen pääsylippuun sisältyi itse risteily, buffet-illallinen ja rajoittamaton määrä paikallisten pienpanimoiden oluiden maistelua. Tällä paatilla risteiltiin.

Normaalisti tuolla on tiukahko pukukoodi, mutta olutristeilyä varten sitä oli höllennetty, joten Ari pukeutui farkkuihin ja siistihköön kauluspaitaan (ilman solmiota tai takkia) ja minä laitoin sen ainoan edes vähän siistiä muistuttavan vaatteen, mikä minulla on koko reissussa mukana, päälle. 15 dollaria kalliimmalla lipulla olisi saanut t-paidan, lasin ja 30 minuuttia aikaisemman sisäänpääsyn. Halvemmatkin liput kuitenkin sai lunastaa satamasta jo aiemmin ja ohjeeksi meille annettiin vain "odotelkaa tossa siihen asti, kun saatte mennä sisään". Kaikissa lipuissa kuitenkin luki sama alkamisajankohta. noin 15-10 minuuttia ennenkuin virallisesti olisimme saaneet mennä sisään, Ari kyllästyi odottamiseen ja sanoi, että mennään vaan, kyllä ne päästää kuitenkin. Minä olisin rehellisesti odottanut vielä, mihin Ari totesi: "Oot kyllä vielä niin suomalainen!" :D

Risteilyllä oli kivat maisemat. Kertoisin tarkemmin, missä mentiin, jos tietäisin. Paria eri jokea pitkin kuitenkin. Reitin varrella oli mm. lentokenttä, minkä johdosta innostuin ottamaan kuvia lähinnä laskeutuvista lentokoneista...

Todistettavasti Jenkeissä myös kulkee junia! (Vaikka niitä ei kukaan, paitsi köyhät, käyttäisikään...)

Ari teki risteilyn aikana useampienkin seurueiden kanssa. En varsinaisesti pidä itseäni ujona, mutta toisaalta en usein avaa suutani, jos joku muu hoitaa puhumisen puolestani. Ari puolestaan (erityisesti muutaman - tai muutaman kymmenen - olutmaistiaisen jälkeen) on niin puhelias, ettei tarvinnut vaivautua. Lisäksi iski joku typerä englannin taitojeni vähättely päälle. Olin jossain vaiheessa jo hieman epätoivoinen sen kanssa, mutta nyt Lexingtoniin tultuani kaikki on sujunut jo paljon paremmin, vaikka voisin kyllä edelleen yrittää vähän enemmän....

No, Ari lähinnä hoiti puhumisen ja aina kun hän selosti, että olen menossa Kentuckyyn opiskelemaan, reaktiot olivat huvittavia. Tai huvittuneita. Tai sääliviä. Okei, kyllä se munkin mielestä on hieman huvittavaa, mutta etenkin pidemmän päälle, tämän toistuessa jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa kolmen päivän ajan, alkoi hieman ketuttaa. Varmasti DC:n porukka on fiksua ja urbaania ja kansainvälistä, mutta onko kaikki tuo arvostelu ihan paikallaan ja tarpeellista? Melkein jopa loukkaannuin joistain kommenteista, niin arvostelevia ne olivat Kentuckya kohtaan. Osa jutuista oli tietysti huumoria, mutta oli myös jokunen aidosti väheksyvän oloinen tapaus. Vaikka en tässä vaiheessa vielä tiennyt paikasta mitään, osa jutuista tuntui reilusti aliarvioimiselta. Enkä vieläkään tietysti tiedä paljon, mutta ei tämä nyt niin pahalta vaikuta...

Asiakkaiden lisäksi myös henkilökunnan fiilikset kohosivat risteilyn jatkuessa. Kyllä vain - täällä ei ilmeisesti ole (kovin?) laitonta tarjoilla alkoholia itsekin hieman sitä nauttineena. Lisää todisteita tästä sain samana iltana myöhemmin Bethesdalaisessa brittipubissa (mistä teki brittipubin se, että siellä tarjoiltiin ainakin kahta brittiolutta ja telkkarista näytettiin välillä myös socceria, eli jalkapalloa kuten me sen tunnemme), kun tipin lisäksi eräs seurue tarjosi tarjoilijalle myös shotteja. Niin saa kuulemma parempaa palvelua ja vahvempia drinkkejä, kun ilta etenee.

Koko päivän sääennuste näytti ukkoskuuroja ja 60% mahdollisuutta sateelle, mutta siltä onneksi säästyttiin aina kotimatkaan saakka. (Ja mentiin turvaan sinne brittipubiin sateen ajaksi.) Pimeän tullessa kuitenkin taivaalla, noin kolmessa ilmansuunnassa sijannistamme katsottuna, salamoi komeasti. En tietenkään saanut kuvaa surkealla pokkarillani, mutta voin kertoa, että salamointi ja auringonlasku samaan aikaan näyttää hienolta.

Tässä risteilyn olutlista, mistä todellisuudessa puuttui muutamia, mitä oli tarjolla ja osa, mitä olisi halunnut maistaa, ehti loppua ennenkuin pääsin niihin käsiksi. Nuo annokset sitten eivät ole tuoppeja, vaan maistelukupillisia - alkuillasta noin desin luokkaa, loppuillasta melkein tuopillisia välillä, riippuen ko. kojun henkilökunnan fiiliksistä.

Olut + mainossilmälappu = väistämätön YARRRR!

Yllä kuvissa näkyy myös yksi niistä synkähköistä metroasemista. Ei kyllä näytä kuvassa niin synkältä, mitä mielestäni olivat todellisuudessa. Googlettakaa kuvia DC:n metrosta :P

Seuraavana päivänä, maanantaina, käytiin avaamassa minulle pankkitili. Ari hoiti jälleen suurimman osan puhumisesta, mikä tässä tapauksessa kyllä oli ihan hyvä, sillä kävin aika hitaalla pankkisanaston ja muiden vaikeampien termien kohdalla. Ymmärsin kyllä, mutta järkevien vastausten muotoilu oli varsin tuskaista. No, kyllä tää englanti tästä alkaa luistaa varmaan jossain vaiheessa. Sen jälkeen syötiin vähän meksikolaista pikaruokaa ja käytiin kaupassa. Minkä seurauksena pääsin kauhistelemaan muovipussien käytön määrää. Siis. Voi. Ei. Meidän varsin kohtuullisen kokoiset ostokset pakattin kymmeneen (10) muovipussiin!

Jossain vaiheessa löytyi hyvää jälkiruokaa (vaikken olisi tarvinnut pääruuan jälkeen yhtään enempää kylläisyyden aikaansaamiseksi). Jogurttijäätelöä ja hedelmiä ja pähkinöitä ja kaikkea hyvää. Tunge purkkiin mitä ja niin paljon kuin haluat, kassalla hässäkkä punnittiin ja sen mukaan meni maksu. Omnom.

Bethesdan verenhimoisia villieläimiä:

Ja näkymättömiä aitoja:

... joiden läpi kuitenkin jotenkin oli päässyt pujahtamaan tämä kissa, joka seurasi meitä usean korttelin matkan. Ariin se oli erityisen kiintynyt, olikohan Arilla taskussa jotain hyvää?

Tiistain ohjelmaan kuului vierailu Arin työpaikalla, minkä kahviossa hengailin reilun tunnin Arin kokoustaessa. Siellä järjestetään lapsille tiedetapahtumia. Jee, lämmittää tulevan tiedeopen sydäntä :)

Työpäivän jälkeen Arin työporukka lähti happy houriin, minne tietysti seurasin Aria kuuliaisesti. "Brenda" oli jättänyt jollekin numeronsa elokuvista tutulla tavalla, mutta kukaan ei kai lopulta kehdannut soittaa... Koittakaa joku teistä :D (Pitäisiköhän olla diskreetti ja sutata tuosta kuvasta osa numeroa? Nääääh...)

DC turisteille

Sunnuntai (14.8.) omistettiin DC:n nähtävyyksille ja oluelle. Aloitimme kierroksen hyppäämällä Arin kotipaikkakunnalla, Bethesdassa (Marylandin osavaltiossa) junaan, mikä vie näppärästi vartissa DC:n keskustaan. Joukkoliikenne toimii kohtuullisen hyvin, mutta juna-asemat ovat synkeitä. Hienoja ja tavallaan ihan kivaa designia, mutta synkeitä. Turvallisia kuulemma, vaikka synkkyys aiheuttaakin jotain epämääräistä turvattomuuden tunnetta ainakin minulle.

Kaupunki oli siisti ja vähän jotenkin kliininen verrattuna muihin jenkkikaupunkeihin, missä olen käynyt. Virallisen oloinen. Ei tosin kierretty eri alueita kovin paljon, vaan lähinnä niitä mestoja, missä erinäiset hallintorakennukset ja turistirysät sijaitsevat. Aloitettiin siitä valkoisesta tönöstä. No tulipahan nähtyä. Ympärillä parveili hillitön määrä turisteja ja melkein yhtä paljon poliiseja, sotilaita, salaisia agentteja ja ties mitä virkavaltaa. Talon isäntä ei ollut takapihalla lukemassa lehteä pyjama päällä :( Valkoisen talon lähettyvillä minua kiinnostivat enemmän paikalliset linnut ja (varsin kesyt) oravat. Mutta tuli siitä talostakin otettua kuva, kas näin.

Melkein yhtä kuvattu kohde Valkoisen talon tienoilla on tämä varsin pitkään jatkunut mielenosoitus.

Seuraava suunnin oli Washington Monument. Se aiheutti kerrankin reaktion "Oho, en tienny, että se oli noin iso". Useimmitenhan käy niin, että mahtavat maamerkit kuvittelee vielä isommiksi ja mahtavammiksi. Jostain syystä minulla oli mielikuva, että tuo tikku olisi pienempi.

Pötkylän juurelta näki myös Valkoisen talon toisesta suunnasta (ja paljon sen ympärillä poukkoilevia turistilaumoja), Lincoln Memorialin (ja sen edessä reflecting poolin, joka oli remontissa, siksi se on vain ruskea läntti) ja WW2 muistomerkin.

Sopivasti kun olin ottamassa WW2 muistomerkistä kuvaa, kameran muistikortti täyttyi ja poistin muistikortin alusta vanhoja kuvia. Sattuivat olemaan Japanin matkalta, ja oikein sopivasti vielä teemaan sopien: Hiroshiman rauhan muistomerkki. Hmm.

Ehkä siisteintä Washingtonin turistinähtävyyksissä on se, että monet ovat ilmaisia. Kaikki museot ja taidenäyttelyt taitavat olla ja torniinkin olisi päässyt ilmaiseksi, jos olisi jonottamassa kuudelta aamulla lippuja. Jätettiin seuraavaan kertaan. Mutta mentiin Natural History Museoon. Se oli vaikuttava. Ja täynnä turisteja.

Siellä voisi ehkä käyttää noin kokonaisen päivän, joskus muulloin, kun elokuussa sunnuntaina. Night at the Museum -leffan (sivuhuomautuksena: käsittämättömän typerä elokuva, jonka valitettavasti näin eräällä Japanin lennolla, kun ei ollut muitakaan elokuvia, mitä katsoa) jälkeen sinne on myös ilmestynyt tällaisia kylttejä.

Sit siellä oli joku maailman kuuluisin timantti. Sen ympärillä oli niin iso ryysis, että tein rynnäkön ottamaan siitä kuvan ja poistuin nopeasti takavasemmalle. Kannattiko? No ei. Mitä tällaisella kuvalla muka tekee? Välillä kyseenalaistan rankasti omaa oletettua fiksuuttani... Luin juuri wikipediasta, että tämä olisi Mona Lisan jälkeen maailman vierailluin taideteos, en siis enää ihmettele ryysistä. Tai oikeasti vähän ihmettelen.

Joitakuita ei museossa kiinnostanut mikään muukaan, joten olivat kerääntyneet pelaamaan jotain peliä jollakin tabletilla. No, ulkona on liian kuumaa ja kirkasta, museossa sopivan hämärää ja ilmastointi. Tottakai minäkin tulisin sinne pelaamaan.

Crunch!

Sit nähtiin kaukaisuudessa United States Capitol, eli kongressin rakennus ja paineltiin kiinnostavan näköisen Hirshhorn-museon pihan läpi Air and Space Museoon. Siellä ehdittiin lähinnä pyörähtää nopeasti ympäri ennen uusia, oluen kyllästämiä seikkailuja...

Varmaan jossain vaiheessa käyn Arin luona vielä uudelleenkin, joten jos silloin vaikka tutkisi muita monumentteja ja museoita tarkemmin.